Tämä oli tiukka kisa Jodi Picoultin Sisareni puolesta ja John Greenin The fault in our stars -kirjojen välillä. Molemmat naurattivat ja koskettivat ja itkettivät, mutta sitten lopulta kallistuin John Greenin puolelle.
 | |
| The Fault In Our Stars (2012) |
Ensinnäkin, nyt on pakko jakaa katkera muisto, joka tuli juuri mieleen: istuin sohvalla ja luin viimeiseen sivun, viimeiseen lauseen ja tunsin kuinka tarina loppuu, sulkeutuu ja karkaa minulta ja sitten nyyhkytin tämä kirja sylissäni.
Jep. Että sellainen kokemus. Mahtava mutta arpeuttava. Näin dramaattisesti sanoen.
Kirjahan kertoo siis teini-ikäisestä tytöstä Hazelista joka sairastuu syöpään ja tapaa pojan ja heidän rakkaudestaan tulee niin käsittämättömän kutkuttava ja traaginen, että itseni ainakin piti pitää pieniä hengähdystaukoja lukiessa ennen kuin pystyi jatkamaan.
Rakastan Greenin kirjoitustyyliä, se tuntuu niin realistiselta ja rehelliseltä. Green - yli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies - onnistui asettamaan itsensä nuoren naisen rooliin, ja vielä uskottavasti. Ja vaikka kliseitä tekstissä riittää, ei siinä ole mitään teennäistä. Ehkä siksi rakastuinkin siihen niin paljon. Se tuntuu kaikin puolin todelliselta ja Hazel ja Augustus ja heidän tarinansa jää kyllä pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleen.
Kirjahan on nyt tänä vuonna vihdoin ja viimein suomennettu (suom. Tähtiin kirjoitettu virhe), mutta niille jotka ymmärtävät hyvin englantia, suosittelen kyllä että ottakaa ja lukekaa alkuperäinen versio. Siitä saa enemmän irti, ja olen kuullut että vaikka suomennos on suht hyvä, muutamat kirjan oleelliset ja tärkeät lausahdukset muuttuivat siinä tönköiksi ja tyhmiksi (kansikin on paljon kivempi alkuperäisessä). Englanti ei muutenkaan ole kirjassa kovin vaikeaa ja ainahan voi pitkät, hankalat sanat katsoa sanakirjasta tai ystävästämme googlesta ;)
- Piia -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti