21.1.2015

The Catcher in the Rye

Kirjailija    J.D. Salinger
Julkaistu    1951
Mistä          Kirjasto
Arvostelu   * * * * ½

 That's all I'd do all day. I'd just be the catcher in the rye and all. I know it's crazy, but that's the only thing I'd really like to be. I know it's crazy. (s.156)

She sighs, not knowing where the hell to start...

Salinger on onnistunut luomaan jotain aivan liian mahtavaa. Tuntuu etten pysty löytämään sanoja millekään. Ehkä kuitenkin yritän.

The Catcher in the Rye kertoo 17-vuotiaasta Holden Caulfieldistä 1950-luvun New Yorkissa. Holden aloittaa tarinansa kertomalla miten hän päätyi nykyiseen tilanteeseensa, joka loppujen lopuksi jää hieman hämäräksi lukijalle, mutta se ei ole niinkään se, millä on merkitystä. Holden on juuri potkittu ulos, taas kerran, yhdestä koulusta. Tätä tapahtumaa seuraavat pari päivää ovat täynnä tunteita ja tapaamisia ja oivaltamisia.

Protagonistimme, Holden, on myös kirjan kertoja. Tyyliltään kerronta on hyvin puhekielistä; tämä antaa hyvin spontaanin ja realistisen fiiliksen lukijalle. Salinger on mestarillisesti toteuttanut puhekielisen tyylin. Teksti ei ole vaikeaa luettavaa, vaan soljuu esteettömästi eteenpäin. Tarinaa enemmänkin kuuntelee kuin lukee. Ihan kuin Holden kertoisi tarinaansa suoraan sinulle, ja vain sinulle. Ilman rajoja, ilman sensuuria. Tämä tyyli on ehdottomasti yksi kirjan parhaimmista paloista, ja vaikuttaa suuresti kirjan nautittavuuteen. Holdenin New Yorkilainen aksentti tulee hyvin esille puhekielisen tyylin kautta, ja helpotti visuaalisen kuvan luomista. Itse olen ainakin sellainen lukija, että jos kirja ei tarjoa tarpeeksi välineitä minulle, jotta voin rakentaa tarinasta kuvaa mielessäni, siitä puuttuu jo paljon ja lukukokemus ei näin ole yhtä hyvä kuin se olisi voinut olla. Mutta The Catcher in the Rye ei pettänyt.

Toinen piirre, johon kiinnitin erityisesti huomiota, ja johon rakastuin, oli Salingerin kyky tehdä, hyvin nopeasti mainituistakin, sivuhahmoista mielenkiintoisia ja eläväisiä ja rakastettavia. Halutessaan myös epämiellyttäviä. Jo yksi lause pystyi saamaan minut tietylle kannalle tietystä hahmosta, tai muuttamaan mielipidettäni täysin. Erityisen ihania hahmoja, joista Holdenin lisäksi kuulisin mielelläni lisää, ovat Holdenin pikkusisko Phoebe, Holdenin kuollut veli Allie ja Holdenin entinen opettaja Antolini.

Holdeniin rakastuin ihan täysin kirjan 192 sivun aikana. Suurin syy tähän on ehkä se, että en muista milloin viimeksi olen samaistunut hahmoon yhtä paljon kuin nyt - vaikka olen vanhempi, eri sukupuolta, suomalainen ja elän erilaisessa ajassa. Holden on hyvin rohkea, ja hänen käytöksestään voisi päätellä että hän ei välitä muiden ajatuksista, mutta ulkokuoren alta löytyy tunteellinen poika, jonka täytyy päättää mitä hän haluaa ja toivoo tulevaisuudeltaan. Holdenin kyynisyys muita ihmisiä, ja tiettyjä asioita kohtaan, tuo oman osansa kirjan humoristisuuteen. Olen itse myös melkoinen mörökölli välillä, enkä millään osaa nähdä hyvää puolta asioista, ja välillä inhoan kaikkia ihmisiä ympärilläni, joten tässä asiassa tunsin syvää toveruutta Holdenia kohtaan. Yksi päällenäkyvä piirre on myös liioittelu; ajasta, ihmisistä, paikasta, itsestään puhuessa Holden usein päätyi venyttämään totuutta. Tämä myös, toi lisää huumoria tekstiin. Holden tuntee itsensä myös hyvin yksinäiseksi. Holdenin "lonesome" fiilis raasti minua erityisesti silloin, kun hän oli ihmisten ympäröimä, mutta tunsi silti näin. Holdenin lempisanoihin kuuluu muun muassa "phony", "goddam", "that killed me" ja "knocked me out" ja näitä hän myös hokee melkoisesti. Lukijan kannalta tämä voi kuulostaa huonolta, itse en ainakaan välitä liiasta toistosta, mutta tässä kirjassa, ja tyylissä, se toimii. Toistaminen tuo, niin kuin jo aiemmin mainitsin, spontaaniutta tekstiin ja on myös tapa Holdenille, ehkä alitajuntaisesti, osoittaa tunteidensa tasosta.

Kirjassa on hyvin vahvasti esillä nuorten masennus, joten hirveän hilpeää ja onnellista lukua hakeville en tätä suosittelisi. Kirjan loputtua jäi melkoisen melankolinen fiilis. Mutta en kadu, en tippaakaan, kirja oli jokaisen kulutetun hetken arvoinen. Ja jotta en pelottele kaikkia tuolla masennus-sanalla pois, niin kirja osaa myös viihdyttää ja sillä on omat, hyvin humoristiset hetkensä. Hymyilin vähän väliä ja tyrskähdin nauruun useammankin kerran, erityisesti kirjan alussa (The sass is strong with this one). Loppua kohti tarina hieman synkkenee. Mutta älä missään nimessä anna sen estää sinua tarttumasta tähän kirjaan!

Olen niin, hyvin, älyttömän, iloinen että luin tämän kirjan, vihdoin ja viimein. Se ei todellakaan jättänyt kylmäksi (niinkuin jotkut klassikot ja realismiin kallistuvat kirjat ovat). Teos oli paljon erilaisempi kuin mitä kuvittelin, mutta ei mitenkään pahalla tavalla. Granted, en ollut erityisen hyvin perillä kirjan juonesta tai mistään muustakaan.. Siitä huolimatta, en ajatellut pitäväni siitä näin paljon. :) Yllätyin siis positiivisesti, mikä on aina mukavaa.

...Haluaisin jo nyt lukea sen uudestaan ^^ Minä, joka ei todellakaan ikinä lue kirjoja uudestaan, hällä väliä kuinka hyviä ne on. Ehkä kuitenkin avaan jonkun toisen kirjan, TBR-lista alkaa näyttää aika pahalta..

- Piia - 


19.1.2015

The Cyberiad

Kirjailija  Stanislaw Lem
Julkaistu  1965 (alkup.) & 1974 (eng.)
Mistä        Kirjasto
Arvostelu  * * *

 "And yet, even if the story isn't true, it does have a grain of sense and instruction to it, and it's entertaining as well, so it's worth the telling. " (s. 295)

Ensimmäinen kunnon scifi kirja johon olen tarttunut ja nyt kirjan luettuani, en oikein vielä tiedä mitä tästä ajattelen :D Oli ehkä huono valinta lähteä lukemaan tätä englanniksi; lukiessa tuli hieman mutkia matkaan kun puolet sanoista jäi ymmärtämättä. Tosin en tiedä johtuiko tämä niinkään omasta kielitaidosta, vaiko siitä että Lemin kirjoitustyyli ja sanavalinnat olivat aika.. omalaatuisia, uusia ja outoja. Sitä se scifi kai on.  Jos kukaan on katsonut BBC:n Mirandaa ja muistaa Tillyn puhetavan (fabulocious etc.), niin osittain kirja tuntui oikein kotoisalta :D "Possibiliballistic". I mean, come on. Tosin yhtälailla kun teksti osasi olla hämmentävää ja yliampuvaa, se osasi myös yllättää positiivisesti pohdinnoilla ja hienosti rakennetuilla dialogeilla.

Hämmenystä kuitenkin lisäsi vielä se, että kun Lem esitteli tarinoissaan uusia maailmoja ja rotuja ja keksintöjä, ja kaikkea joille vain mielikuvitus on rajana, ne usein mainittiin vain nimeltä. En ole ikinä oikein välittänyt tällaisista pinnallisista huomioista fantasian ja scifin maailmassa vaan haluan, että lukija pääsee tutustumaan syvemmin asioihin.

Kuvitukset toivat lisää kaivattua ulottuvuutta sanoihin.

En sano, että kirjasta olisi jäänyt mitenkään huono jälki, muttei mikään mahtavakaan. Kirjassa oli muutama tarina, joita rakastin (Trurl's Electronic Bard, Dragons of Probability ja How Trurl's Own Perfection Led To No Good), muutama joista en välittänyt (Prince Ferrix and The Princess Crystal) ja loput jäi sitten jonnekin epämääräiseen välimaastoon. Nevertheless, minulle jäi fiilis, että minun on pakko lukea jotain muuta Lemin tuotannosta, jokin itsenäinen tarina tällä kertaa. Suunnitelmissa on Solaris, joka taitaakin olla Lemin yksi tunnetuimmista kirjoista. Ja ehkä voisin jopa lukea sen suomeksi.  Suomalainen kirjallisuus on muutenkin jäänyt vähän vähemmälle nyt viime kuukausien aikana. Ja koska Lem on puolalainen kirjailija, alkuperäisellä kielellä lukeminen ei oikein luonnistuisi itseltäni :P Kielitaitoa ei ihan niin paljon ole.


Hardcore sci-fiä etsiville suosittelen! (Valmistautukaa henkisesti kohtaamaan maailma, jossa tiede ylittää kaikki odotukset, robotteja löytyy vaikka mitä laatua, ja Trurl ja Klaupacius kohtaavat - hyvässä ja pahassa, lohikäärmeitä, piraatteja, prinsessoja, kuninkaita, varkaita, soon-to-be-dead sivilisaatioita ja kerrostalon korkuisen metallikoneen, jonka laskupää on melkein yhtä hyvä kuin minun; kaksi plus kaksi on seitsemän.) Meille muille kuolevaisille ehkä en ihan niin innokkaasti. 

- Piia -

15.1.2015

Happy birthday blog!

Kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten istuin tietokoneen ääreen ja päätin aloittaa blogin kirjoista ja lukemisesta, jotta kehittäisin kirjoitustaitoani ja saisin hieman syvällisempää pohdintaa lukukokemuksiini. Kaksi vuotta, enkä ole vieläkään saanut loppuun 30 päivää kirjoja -haastetta. Pienoinen fail :D

Kuitenkin, porottelen eteenpäin ja vaikka matka jatkuu hitaasti, niin ainakin se jatkuu. Enkä voi kyllä sanoa katuneeni tämän blogin aloittamista, ainoastaan sitä, että en ole omistanut sille niin paljon aikaa kuin haluaisin.

Tämä blogi, vaikkakin julkinen, on hyvin henkilökohtainen minulle. Kun kirjoitan, en ajattele kirjoittavani yleisölle. Kirjoitan itselleni. En edes tiedä seuraako kukaan kirjoituksiani. Tietysti muiden viihdyttäminen on plussaa ja olisin iloinen kuullessani mahdollisista lukijoista, mutta ensisijaisesti tämä blogi on minua itseäni varten. Ja niin elämässä pitää edetäkin.

Keskity omiin unelmiisi.

Tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi.

Älä takerru muiden mielipiteisiin, vaan kuuntele sydäntäsi (ja aivoja ehkä joskus välillä) !

- Piia -

14.1.2015

Readathon kuvina

28. joulukuuta 2014. Kello lyö tasan kolme. 24 tuntia aikaa. Ready, set, read! 

 Innostuttiin kämppiksen kanssa joululoman aikana suorittamaan meidän oma pikku lukumaratooni :) Päätettiin aloittaa kello 15.00, jotta siinä välissä saa nukuttua pienet yöunet ja aamulla voi jatkaa, ja aikaa on sitten vielä sinne kolmeen. Tämä oli minun ensimmäinen lukumaratooni kokemus ja jäi kyllä niin hyvät fiilikset, että ei varmaan jää viimeiseksi! 
Mutta nyt pidemmittä puheitta, kuvia kehiin.


Aloitin Helen Dunmoren novellikokoelmalla Love of Fat Men. Tiesin, että novelleissa teemana on talvi, mutta yllätyksenä tuli, että ne liittyivät Suomeen! Vooi Suomi. Tai siis, suurin osa ainakin. Mutta hyvin pohjoismaat painoitteista oli.


Luettuani kaksi ensimmäistä novellia Dunmorelta, siirryin seuraavaan kirjaan :D Näköjään keskittymiskykyni on vielä huonompi kuin luulin. Päätin siis lukea pätkissä eri kirjoista, niin saan pidettyä itseni pirtsakkana. 
The Bane Chronicles oli toinen valitsemani kirja (sain siskolta joululahjaksi ^^). Kirja koostuu yhdestätoista luvusta, joiden plotit pyörivät velho Magnus Banen elämän ympärillä. Kuvassa näkyvä on yksi suosikeistani. Joka kappaleen alussa on myös sivunmittainen "sarjakuva", joita rakastin yli kaiken. Jos jotain niin tämä kirja ansaitsee palkinnon ihan silkasta ulkoisesta kauneudestaan. #Bookgasm


Kello alkoi lähenemään pikkuhiljaa kymmentä illalla. Sen jälkeen, kun kello oli lyönyt kolme olin puhunut ehkä noin 3 sanaa, syönyt, juonut teetä, katsonut hetken televisiota ja lukenut lähemmäs 300 sivua. Hypittyäni aikani Bane Chroniclesin ja Love of Fat Men kirjan välillä, päätin lopettaa ensimmäisen puolen lukumaratoonista jollakin mitä olen odottanut jo kauan. Nimittäin Brokeback Mountainilla. Vain noin 50 sivua ja saa lukijan (lue: uhrin) itkemään itsensä uneen. Oivallista iltalukemista... 
Ainoa miinus puoli oli (kyyneleiden lisäksi) se, että en voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan! It's a problem and always will be. Elokuvasovituksessa on paljon hyvää, mutta myös paljon asioita uupui, joita taas rakastin kirjassa! Ja myös toisinpäin. Suosittelen molempia. 


Seuraavana aamuna oli tarkoitus herätä viimeistään yhdeksältä, niin on monta tuntia vielä aikaa lukea, mutta eipä siinä sitten käynytkään ihan niin... Joskus yhdentoista aikaan kömmin ylös ja aloitin aamun puurolla, kahvilla ja Banella ^^ Seriously #Bookgasm

 

Shhh shut up, I love Magnus Bane.

Yksi lempinovelleistani Dunmoren kokoelmassa on The Thief. Häpeäkseni on pakko todeta, että en edes kunnolla enää muista mistä novelli kertoo - muistan vain sen, että se kosketti ja oli jotenkin kauniilla tavalla realistinen ja, että minun oli pakko pysähtyä ja vain olla hetki, sen jälkeen.


Viimeisenä kävin Terry Pratchett kimppuun (10+ sanavalinnalle). Readathonin viimeinen tunti ja kahlasin noin 40 sivua tätä kirjaa läpi sen aikana. Paljon vähemmän kuin alussa, mutta tuossa vaiheessa aloin jo hieman uupumaan :D Jatkoin Muks!:n lukemista vielä samana päivänä ja vaikka nautin Pratchettin kirjoitustyylistä ja haluan lukea lisää Sam Vimesin seikkailuista, on kirja edelleen kesken. Kaksi viikkoa mennyt. Eipä siinä mitään.. Luen kirjan kyllä loppuun! Tiettyä kirjaa lukiessa vaan pitää olla tietyllä fiiliksellä.


Time's up! Loppujen lopuksi luin kokonaan vain kaksi kirjaa: Love of Fat Men ja Brokeback Mountain. The Bane Chroniclesista luin noin puolet ja Muks!:sta sen 40 sivua. Tavoitteena oli lukea vähintään 500 sivua ja siinä onnistuin. :) Silti olen hieman pettynyt tuohon lukuun, koska olen suht nopea lukemaan ja jotenkin ajattelin ylittävän sen 500 sivua heittämällä.. Toisaalta käytin ajasta ehkä liian paljon nukkumiseen. Ensi kerralla tavoitteena sitten vaikka 600 sivua!


- Piia -

ps. Readathoneja löytyy vaikka millä mitalla: on päivän ja viikon pituisia, teemallisia, tai maratooneja joissa pitää suorittaa myös erilaisia haasteita. There's something for everyone ;) Tai sitten voit ottaa ohjat omiin käsiin, niinkuin me kämppiksen kanssa tehtiin, ja keksiä omat säännöt ja ajankohdan! Täysiaikaisena opiskelijana tämä oli ainakin itselleni parempi vaihtoehto.

pps. Mukavaa alkuvuotta 2015!