One Year Gone

Kirjailija Rebecca Dessertine
Julkaistu 2011
Arvostelu: * * *

One Year Gone perustuu CW:n Supernatural sarjaan ja keskittyy erityisesti kausien 5 ja 6 väliseen vuoteen, josta sarjan katsojat eivät hirveän paljon saa tietää. Sarjan faneille kirja on siis erinomainen tilaisuus saada ymmärtää paremmin mitä vuoden aikana tapahtui ja myös mitä Sam koki helvetissä ja miten se vaikuttaa häneen, kuin myös mitkä Deanin tunteet ovat hänen yrittäessään elää onnellista ja normaalia perhe-elämää.

( Esipuheen on kirjoittanut Eric Kripke, joka oli erityistä herkkua, näin sarjan superfanille ainakin (; )

Rehellisesti sanottuna One Year Gone oli.. ihan OK lukukokemuksena. Kirjan parhaat piirteet syntyivät hahmoista, ja juonellisesti se oli myös nautittava, mutta kirjoituspuoli jätti jotenkin happaman maun suuhun.

Dessertine on Supernatural sarjan tuottajan Kripken assistentti (niinkuin kirjan takakansi kertoo) ja tuntee Samin ja Deanin kyllä ihan läpikotaaltaan, ja kirjoittaa kyllä heistä hyvin, mutta muuten Dessertinen tyyliin en lämmennyt. Kirja tuntui osin pakotetulta ja nopeasti toteutetulta. Kirja jatkaa sarjan kauhu-tyyliä, mutta se ei oikein välity lukijalle. Taistelukohtauksen klukeminen ei saanut itsessäni aikaan muuta kuin naurunpurskahduksia - Deanin kamppailu yliluonnollista vastaan ja läheltä-piti tilanteet olivat ylidramaattisia ja huonosti kuvailtuja. Dessertinen tyyli kirjan alussa taas oli kuin toisesta maailmasta: hyytävä kohtaaminen sai lukijan varuilleen ja itse jännitin mitä tapahtuisi seuravaaksi.

Sisällöllisesti kirja on kuitenkin arvokas, se on arkailematon ja nostaa esiin asioita - erityisesti Samin ajasta Luciferin leikkikaluna - joita sarja ja ihmiset eivät uskaltaneet sanoa ääneen.

Ehkä tämä tökki lähinnä sen takia, että en yleensä lue kauhu-kirjoja, joten en ole tottunut joihinkin piirteisiin, joita niillä tapaa olla. Who knows?

- Piia -

psst. Asiasta kiinnostuneille, valitettavasti kirjaa ei myydä kuin englannin kielellä. Helpoin paikka ostaa on varmaankin Amazon, josta itsellenikin tämän nappasin.

Tähtisumua

Kirjailija Neil Gaiman
Julkaistu 1999
Arvostelu: * * * ½

Fantasia on semmoinen genre, joka on lähellä sydäntä ja Gaimanin tuotantoa lukiessa en joudu pettymään. Tähtisumua on vasta toinen Gaimanin kirja, jonka olen lukenut mutta ottaen huomioon, että yleensä luen max. yhden kirjan kirjailijalta (en yleensä etsi kirjoja kirjailijan perusteella vaan tarinan ym.) niin se kertoo jo melko paljon :D
 
Tähtisumua kertoo tarinan kahden sukupolven ajalta, ja näiden sukupolvien eri seikkailuista Muurin kylässä ja Muurin kylän vierellä sijaitsevassa Haltijamaassa. Tarina alkaa Dunstan Thornin nuoruusvuosista ja loppuu hänen poikansa Thristan Thornin kuolemaan. Alussa voi tuntua, että teksti on jotenkin hidastempoista ja tarinassa ei edetä minnekään, mutta pikkuhiljaa alkaa tapahtua ja eri ihmiset ja tarinat kietoutuvat toisiinsa mitä yllättävimmällä tavalla. Parasta on se, että lukija ei saa todellakaan tietää kaikkea kerralla, vaan pieniä paljastuksia tulee aina välillä, ja nekin lukijan täytyy osata itse yhdistää kuluviin tapahtumiin.

Suhteet kirjassa on mielestäni jotenkin pintaraapaisuja, mutta silti niiden kehitys on nautittavaa luettavaa. Ehkä juonen monimutkaisuus ja Haltijamaan tapahtumat vähän veivät niiltä tilaa. Mielestäni kirjasta saisi mahtavan trilogian, juuri jotta henkilöt ja suhteet saisivat enemmän kohtelua ja, että Haltijamaahan ja sen tapoihin ja olentoihin pääsisi tutustumaan paremmin (toisin kuin vain mainitsemalla kiehtovan nimisiä otuksia, kuitenkaan kertomatta niistä lukijalle mitään).

Yksi piirre minkä huomasin tässä ja kirjassa The Ocean at the End of the Lane olevan (kirja joka koukutti minut Neil Gaimanin mielikuvitukselliseen maailmaan), on se kuinka Gaiman tuntuu aloittavan kirjan melko rennolla ja viattomalla tyylillä, tulee melkein semmonen fiilis, että nappasinko minä tämän jostain lasten hyllyltä? Ja sitten juoni tihenee ja kun lukija pääsee syvemmälle tarinaan, sen raaka puoli nousee esiin. Jostain syystä tämä kehitys on jotain todella ihanaa, itselleni ainakin, sillä se tekee kirjasta kevyemmän luettavan.

Arvostelusta vielä sen verran, että vaikka kirja on hyvin nautittava (taisin hymyillä tai sitten kurtistaa kulmia keskittymisestä koko kirjan ajan) ja hyvin ainutlaatuinen, asioiden ja ihmisten lyhyeksi jäänyt kuvaus jäi vähän liian paljon harmittamaan.


Kritiikkia siis löytyy, mutta silti viimeisen sivun luettuani tunsin itseni liikuttuneeksi ja iloiseksi. Tästä jäi tosi hyvä fiilis :) Tähtisumua on kirja taiasta, rakkaudesta, itsensä löytämisestä ja anteeksiannosta, ja suosittelen sitä kaikille fantasiaan ihastuneille!

- Piia -

Day 11

11. päivä - Kirja jota vihasit

                                       Ian McEwan - Polte (2010)

Nappasin kirjan mukaani ehkä 2 eurolla kirpputorilta ja kotimatkalla odotin innolla tämän lukemista (osaksi koska oooh Ian McEwan ja osaksi, koska aihe liittyi ilmastonmuutokseen ja takakansi antoi jännittävän ja kutkuttavan kuvan). Ja sitten luettuani.... ??

En ehkä voi sanoa, että vihasin tätä kirjaa, mutta se oli osin hyvin.. epätyydyttävä? Sillä oli kyllä hetkensä, mutta luettuani viimeisen sivun, halusin paiskata sen roskiin tai jonnekin, mistä en sitä näkisi, sillä se lopetus.. se lopetus vainoaa minua vieläkin. Moni asia jäi jonnekin kaukaiseen tuntemattomaan. Ja mielestäni tarina olisi voinut mennä paljon syvemmälle, siinä koko aurinkoenergia jutussa ja "ihmisen hauraudesta ilmastonmuutoksen edessä".

Olin ponnistellut ja pinnistellyt kirjan loppuun asti, koska halusin tietää miten tietyt asiat selviävät, mitä tietyille henkilöille käy ja mitään ei sitten paljastettu. Kirja kertoi vain pienen, pienen palan Michael Beardin elämästä (Beard on vanha, melko nerokas, juoppo ja yllättäen, se asia josta eniten pidin kirjassa), ehkä sen tärkeimmän palan kuitenkin. Muttei loppua, ei alkua ja jostain syystä se sai tarinan tuntumaan turhalta? Ehkä en ajattelisi näin, jos muuten olisin nauttinut kirjasta enemmän. Mutta tässä tilanteessa? Voi jestas.

Yleensä luettuani kirjan, pidän lyhyen hiljaisen hetken ja mietin "vau" ja pidän kirjaa sylissä ja ehkä nuuhkaisen kansia viimeisen kerran, kunnes lasken sen käsistäni. Mutta nyt, niinkuin sanoin, melkein paiskasin sen käsistäni.

Tästä alkaa tulee melkoinen rant, joten ehkä jätän kirjan käsittelyn tähän :D 

- Piia -

pssst. Pakko sanoa, että Ian McEwan on kirjailijana kyllä parempi, kuin miltä sain hänet ehkä kuulostamaan. Tämä tietty tarina vaan ei iskenyt. Odotin niin paljon enemmän. Ja se hiton loppu.

Day 10

10. päivä - lempiklassikko



                                       Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren Romaani (1847)

Klassikkokirjoista on tullut luettua hyvin vähän. Ylpeys ja ennakkoluulo tietysti, mutta sen lisäksi vain joitakin Shakespearen näytelmiä, puolet Dorian Grayn muotokuvasta ja tämä ihana, valloittava Brontën romaani.

Kotiopettajattaren Romaani (tai Jane Eyre)  kertoo orvosta Jane Eyrestä, hänen kurjasta lapsuudestaan aikuisuuteen asti, avioliitosta ja tunteista. Se on hyvin tyypillinen 1800-luvun romantiikan ajan kirja, mutta silti ainutlaatuinen.

Itse odotin eniten herra Rochesterin ja Janen suhdetta, ja siinä vaadittiinkin hieman kärsivällisyyttä. 137 sivun odotuksen jälkeen, lukija kuitenkin palkitaan kun Jane vihdoin ja viimein törmää herra Rochesteriin. Kirjaimellisesti, törmää. Tämän jälkeen tarina alkaa elämään ja tunteet riepottelevat Janea, Rochesteria ja lukijaa.

Ihastuin kirjan kerrontaan, joka on maltillista, mutta mielenkiintoista ja välillä hyvin intohimoista. Yliampumista ja tunteiden kuvailua ja niiden syvällistä analyysiä riitti, mutta minunlaiselleni romantikolle, ne olivat oikein sopivia.

Varmasti luen tämän joskus uudestaan. :) 

- Piia -

ps. BBC:n vuoden 2006 minisarja Jane Eyre, on yksi oikein hyvä sovitus kirjasta ;) Pääosissa Ruth Wilson ja Toby Stephens

Day 9

9. päivä - kirja, jota luulit inhoavasi mutta johon lopulta rakastuit


                                     Carlo Lucarelli - Almost Blue (1997)

 "Sitten aloittaa piano, joka kuulostaa huonosti suljetulta, tippuvalta hanalta, ja kontrabasso, joka on kuin ikkunalasia vasten suriseva paarma. Viimeisenä tulee Chet Bakerin samettinen ääni, joka alkaa laulaa kappaletta Almost Blue."

Kolme vuotta sitten, kun tartuin tähän kirjaan, olin hyvin epäluuloinen. Pääosaksi siksi, etten ollut ennen lukenut dekkaria. (Tähän mennessä lukenut huimat kolme, joista kaksi oli Dean Koontzin! :D Edistystä.)

Dekkari-genre on semmoinen, mistä minulla ei siis ole hirveästi kokemusta ja jostain syystä, en usko dekkareiden olevan..  hyviä? Ihan vain siitä syystä, että ne seuraavat tiettyä kaavaa: on konna, on sankari, pahoja asioita tapahtuu, etsitään johtolankoja ja sitten lopulta ehkä toivottavasti rikollinen saadaan telkien taakse. Samasta syystä en katso erityisemmin rikos-sarjoja ym. Ellei, siinä tarinassa ole sitten jotain hyvin ainutlaatuista. Almost Blue on yksi niistä, jotka tekevät poikkeuksen sääntöön.

Almost Blue on synkkä, kiehtova ja tarinan henkilöt on hyvin rakastettavia. Kirjan pääpahis "Leguaani" ei ole niinkään rakastettava, mutta voittaa mielenkiintoisuus-tittelin helposti. Minuun eniten iski Simone Maritinin hahmo: sokea nuori mies, jonka ajatusmaailman täyttävät värit ja Chet Baker. Kolmas päähenkilö on Crazia Negro, hyvä kyttä, joka tutkii Leguaaniin liittyvää tapausta. Simone päätyy auttamaan polisiia etsimään murhaajaa ja yllättävä romanssi puhkeaa myös pikkuhiljaa. Varsinkaan dekkareissa, kolmen kirjan kokemuksen jälkeen (:P), en pidä romansseista. Mutta tässä oli jotain suloista, ja se tuntui oikealta eikä ollenkaan pakotetulta.

Kirjassa on juuri oikea määrää jännitystä ja ahdistusta, joita tasapainottavat huumori ja rakkaus.

Perfetto!

- Piia -